Tapahtuipa eräänä päivänä perheessämme, että kymmenvuotias sanoo isälleen keskustelun yhteydessä ”toivottavasti sä kuolet ennen mua”. Toivottavasti, toteaa isä. Hetken mietittyään isä jatkaa, että niinhän sen pitäisi mennä, mutta aina se ei mene niin.
Lasten suusta on totuttu kuulemaan yhtä ja toista. Hauskoja juttuja, vakavia pohdintoja, ihmeellisiä ihmetyksiä, iloja, suruja ja kiukun puuskiakin. Perheissä on erilaisia persoonia, eikä meidän perheemme ole poikkeus. Meillä puhutaan paljon, äänekkäästikin välillä. Toisinaan ollaan hiljaa, mutta kaikesta yritetään kuitenkin puhua.
Perheessämmeon keskusteltu kuolemasta ennenkin. Olemme keskustelleet lastemme kanssa avoimesti heidän isoveljestään, joka menehtyi jo ennen heidän syntymäänsä.
Olemme olleet avoimia lapsillemme myös isäni, eli lasten vaarin sairastuttua vakavasti. Kävin lasten kanssa viimeisen puolen vuoden aikana tiiviisti vaarin luona ja minä pyrin osallistumaan mahdollisimman paljon osaltani hänen saattohoitoonsa. Me keskustelimme lasten kanssa paljon saattohoidosta, siitä mitä se tarkoittaa, hyvän saattohoidon merkityksestä ja mitä tulee loppujen lopuksi tulee tapahtumaan.
Olen iloinen siitä, että lapsille on jäänyt vain hyviä, rakkaita muistoja vaarista ja he kokevat vaarin olleen tärkeä osa heidän elämäänsä. He osaavat vaarin lempisanontoja, ruokalorut ja huonoimmat vitsit. Mutta he myös muistavat, että on tärkeä surra.
Huomasin myös itselleni tärkeän asian. Samalla, kun puhuin lapsilleni isäni, heidän vaarinsa tulevasta menehtymisestä, tuli siitä minullekin helpompi kestää ja ymmärtää. Ja muistan, että joissain vaiheessa on annettava surulle tila.
En tiedä onko kuoleman arkipäiväistäminen hyvä vai huono asia. Jokaisella perheellä on oma tapansa käsitellä tai olla käsittelemättä asiaa, mutta meidän perheemme näkökulmaksi asiassa on muotoutunut se, että kuolema tulee vain kerran. Ja se tulee. Tärkein on elää ennen sitä.
Lotta Paakkukainen
Kirjoittaja on uussuurperheen äiti, lohjalainen kaupunginvaltuutettu.