En tiedä onko äänelläni kenellekään mitään painoarvoa, mutta mikäli tavoitan sillä edes yhden ihmisen niin olen onnistunut.
Elämäni lapsuudessa oli hyvin samanlainen kuin monen muun lapsuus. Kasvoin yksinhuoltaja perheessä, jossa jouduttiin miettimään mihin on varaa ja mihin ei vaikka äitini sitä ei koskaan ääneen sanonut. Olin tyytyväinen siihen mitä sain, enkä valittanut siitä mitä jäi saamatta.
ISÄNIvaikutti lapsuudessani enemmän tai vähemmän. Yleensä vähemmin ja silloinkin nämä yhdessäolokerrat hän onnistui ennemmin tai myöhemmin pilaamaan alkoholilla. Lapsuudesta minulla ei ole juuri selkeitä hyviä muistikuvia isästäni, sen sijaan enemmän muistoja on edesmenneestä isoisästä.
Uskonto ei koskaan näytellyt perheessämme suurta roolia, tai sitä ei ainakaan meille tuputettu. Se taisi olla ajan tapa, että roikutaan kirkossa sen aikaa, että lapsi pääsee rippikouluun ja sen jälkeen jokainen luokoon suhteensa luojaan.
En erottautunut periaatteessa asuin alueeni ikätovereista juuri mitenkään. Varttuessani kouluikäiseksi minusta tuli maalitaulu. Olin kuin suurennuslasin alla, joka päivä tuntui olevan testi, jossa oli 1000 mahdollista tapaa epäonnistua ja 1000 odotusta elää siten, miten joku muu määrittelee normaalin.
ELÄMÄoli kuin suurennuslasin alla, jossa etsittiin virheitä ja epäonnistumisia.
Tilinteon aika koitti, jos epäonnistuit. Tämä tietysti oli takuuvarmaa, että näin tapahtuisi. Hinta poikkeuksetta oli henkinen, toisinaan myös fyysinen. Kuten monet teistä, niin minäkin olen maksanut tämän hinnan, useammin kuin kerran ja hyvin monella tavalla. Ja elämä tuntui toisinaan olevan selviämistä tilinteosta tilintekoon.
Jokainen koulupäivä piti aloittaa uudestaan, aivan kun mitään ei olisi tapahtunut. Toisinaan joutui miettimään kenelle uskaltaa puhua ja missä uskaltaa seisoa, sillä nekin pystyi tekemään väärin. Kukaan ei koulussa koskaan kysynyt mielialaa eikä vointia. Enkä kyllä koskaan olisi sanonut ääneen, vaikka joku olisi kysynyt, sillä tilanteen paheneminen olisi ollut todennäköisempää kuin ulospääsy tilanteesta.
En koskaan itkenyt, sillä tiesin että se ei toisi ketään auttamaan minua vaan pahentaisi tilannetta entisestään.
AAMUISINei voinut jäädä kotiin, sillä ei ollut syytä. Jos olisin jäänyt, niin se oli pahentanut tilannetta, sillä pois jääminen olisi vain kertonut sen, että luovutin.
Kun elät tuossa tilassa päivästä toiseen niin mielestäsi poistuu käsitteet kaverit, perhe ja yhteisö… päässä pyörivät ajatukset ovat vain minä keskeisiä hiljaisessa paikassa, jossa saa olla rauhassa.
Jatkuva epävarma olotila sai etsimään paikkaa, jossa saisin olla yksin, mutta samalla todistaen itselleni omaa hyvyyttäni.
Harrastuksia tuli ja niitä meni, oli niin yksilö- ja joukkuelajeja. Toisinaan tuli menestystä toisinaan ei, hain paikkaani sekä hyväksyntää menestyksen kautta. Matkan varrella tapasin useita joukkuekavereita ja valmentajia. Minulle tarjoutui lukuisia mahdollisuuksia puhua pahasta olostani, mutta vaikenin.
Peruskouluikäisenä en ollut oma itseni vaan valitsin tien, joka muodostui vaikenemisesta, pelosta ja pettymyksestä, sillä puhuminen muille kuin itselle tuntui turhalta.
Kun sinut on henkisesti ajettu nurkkaan ilman mahdollisuutta paeta, niin sinulle muodostuu itsesuojeluvaisto, jonka murtaminen on vaikeaa ja vaikeammaksi se muuttuu mitä kauemmin nurkassa on, sillä mielessä minä syrjäyttää ajattelun meistä.
Olen tätä kuoppaista tietä kunnostanut vuosia, ja sitä on paikattu paljon. Matkaa siinä on tehty yksin ja välillä yhdessä ja omien jälkien perään on ilmestyneet pienempiä jalanjälkiä. Mutta oli tiessä sitten yhdet tai useammat jäljet, niin pinnassa olevat paikatut kohdat ovat edelleen tunnettavissa. Eikä niitä saa pois kokonaan, vaikka tien tekisi uudestaan.
Vuosien varrella olen oppinut sen, että kaikki tulevat epäonnistumaan kaikki ovat surkeita jollakin elämän osa alueella. Tämä on hyvän elämän kannalta väistämätöntä, sillä vain epäonnistumisen kautta voidaan saada suuria tekoja aikaiseksi. Saavuttaaksesi jotain mitä sinulla ei ole koskaan ollut, täytyy sinun tehdä jotain mitä et koskaan ole tehnyt.
SINUAtullaan kiusaamaan enemmän tai vähemmän jossain vaiheessa elämääsi. Sinun ei tarvitse, eikä todellakaan pidä hyväksyä sitä. Kaikesta huolimatta joudut kuitenkin sisäistämään tämän tosiasian, että näin on ja näin tulee käymään.
Sanomattomat sanat ja jättämättömät äänet ovat vain sanoja ja ääniä, joilla ei ole painoarvoa. Kukaan ei niitä kuule, eikä kukaan osaa niihin vastata tai auttaa sinua.
Me olemme yhdessä voimavara ja meidän on yhdessä turvallisempi kulkea tietä.
Petri Pekkanen