Tässä ehti mennä kahvilapäivä, helluntai, jääkiekon maailmanmestaruus, äitienpäivä, vappu ja pääsiäinen, ja talvi vaihtua kesäksi. Minun aikaani mittaa Ukrainasta paenneiden vastaanotto Helsingin Länsisataman vanhassa terminaalissa.
Meidän viranomaisemme, poliisi, tulli, rajavartiolaitos, maahanmuuttovirasto, ruokavirasto ja Suomen Punainen Risti ovat maaliskuun puolivälistä saakka toimineet yhdessä, jotta sotaa pakenevat ihmiset saavat elämänsä Suomessa alkuun yhdestä pisteestä.
Hitaudesta ja kankeudesta moitittu EU:kin toimi nopeasti ja saattoi voimaan tilapäisen suojelun direktiivin. Kaikki Ukrainasta paenneet voivat hakea sitä ja rekisteröitymällä suojelun hakijaksi saada samalla työluvan.
Tämän voimme tarjota ihmisille, jotka tulevat Suomeen sodan kauhut sisällään ja katseissaan. Minun on evakon lapsena helppo eläytyä tähän rooliin. Koti ja kotiseutu on mennyttä. Pitäisi saada elämä alkuun uudessa maassa.
Monien ensimmäinen kysymys koskee työtä. Miten voi hakea, saada töitä? Millaisia töitä? Vaikka Suomessa on monella alalla työvoimapula, ei se välttämättä kohtaa sotaa paenneiden työhaluja. Meillä on korkeat kielivaatimukset ja heillä vähän kielitaitoa. Ensin pitää opetella toisenlainen kirjainjärjestelmä ja sitten ihan uusi kieli. Hyvin harvassa työssä pärjää ilman kielitaitoa.
Tulijoissa on paljon lapsia, eri-ikäisiä, isoja perheitä. Lasten suhteen olen toiveikas. Varhaiskasvatus, koulu ja kaverit sopeuttavat lapsen uuteen ympäristöön, mutta jäävätkö äidit kotiin niin kuin monissa muissakin maahanmuuttajaryhmissä?
Sitten mietityttää se, mihin Suomessa asetutaan. Ensimmäiset yöt kuluvat pääkaupunkiseudun vastaanottokeskuksissa, mutta sitten ihmiset lähtevät eteenpäin eri puolille Suomea. Ukrainan isojen kaupunkien jälkeen meikäläinen maaseutu satojen kilometrien päässä kuulostaa kaukaiselta ja vieraalta, mutta paenneella ei ole vaihtoehtoja.
Tässä kohtaa toivon, että maahanmuuttoviraston ja kuntien yhteinen toimintamalli, kuntamalli, tavoittaisi mahdollisimman monta Ukrainasta paennutta ja toisi heitä myös meille Lohjalle ja muihin Uudenmaan kuntiin.
Eniten minua huolettavat vanhat ihmiset. Meillä on suuria vaikeuksia pitää hyvää huolta omista vanhuksistamme ja nyt pitäisi vielä hoitaa sotaa paenneet mummot ja papat. He ovat sinnitelleet kodeissaan ja tutuissa maisemissa viimeiseen saakka, mutta nyt on monelle vanhalle ja sairaallekin tullut pakkomuutto eteen. Miten he sopeutuvat? Kuka heille tulkkaa kaupat, terveyskeskukset ja muut palvelut?
Kaikki kaipaavat meidän suomalaisten tukea ja ymmärrystä.
Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu