Kaupunginvaltuutettumme Hilkka Hyrkkö kirjoitti Kirjoittajavieras-kolumnivuorollaan siitä, että moni asia muistuttaa omista kokemuksista, luettuaan venäläistä kirjallisuutta.
Itä on erilainen
Alkuvuoden lukukokemukset ovat painottuneet entisen Neuvostoliiton alueelle. Kirjat ja kirjoittajat kuvaavat elämää Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Virossa. Tämä on sattumaa, koska Lukki-kirjaston varausjärjestelmä on ne minulle tähän perä jälkeen syöttänyt.
Ensimmäiseksi tartuin ikisuosikkini Mihail Shishikinin erilaisia kirjoituksia sisältävään ”Viha ja kauneus” kirjaan. Shishkin on Venäjälläkin aikanaan palkittu prosaisti. Hänen teoksiaan on verrattu maan ikiaikaisiin klassikoihin. Hän on asunut maanpaossa liki kaksikymmentä vuotta ja kirjoittaa viiltävää yhteiskuntakritiikkiä.
Kirjailija kun on hänen teksteissään vilahtelevat Dostojevskij ja Tolstoi, heidän tuotantonsa antama kulttuuriset pohjarakenteet venäläiselle ajattelulle. Hän suree kirjoituksissaan sitä, miten nyky-Venäjä ja sen johto rapauttaa venäläisen idean hyviä puolia.
Sitten vuoroni tuli saada Anna Soudakovan ”Haikara levittää siipensä”. Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta Valko-Venäjällä. Se tuo heidät vanhempiensa ja isovanhempiensa sodanjälkeisen Neuvostoliiton kautta nykypäivään. Tai oikeammin aikaan viisi vuotta sitten, jolloin maan juuri jälleen kerran valitulle presidentille oli olemassa vastaehdokkaita. Kaikille kävi huonosti. Elossa olevat ovat maanpaossa eikä tammikuun viimeisenä sunnuntaina käydyissä presidentinvaaleissa ollut todellisia vastaehdokkaita.
Kollega Arja Paanasen ”Kiehtova katala Venäjä” oli viikon laina hyllykössä ja sekin piti kahmaista pikalukuun. Viitasaaren uteliaasta koululaisesta on kasvanut tämän hetken parhaita Venäjästä kirjoittavia journalisteja. Arjan ja hänen juuri edesmenneen kumppaninsa Mauri Ratilaisen retkiä eri puolille Venäjää olemme saaneet seurata neljällä vuosikymmenellä. Arjalla on siis mistä kirjoittaa. Kirjan parasta antia ovat hänen omakohtaiset oivalluksensa hankkia ja saada tietoa ja mennä sinne, missä muut eivät ole edes ajatelleet käyvänsä. Arjan erilaiset kirjoitukset Ilta-Sanomissa ovat tälläkin hetkellä tarkkoja ja herkkävaistoisia.
Rekkakuski-isänsä kyydissä ”Aro” kirjassa matkustaa Oksana Vasjakina. Hänen aiempi kirjansa ”Haava” kertoi kirjailijan äidistä ja äitisuhteesta. Tämä kirja on kuvaus isän väkivaltaisesta ja osittain rikollisestakin maailmasta. Se sisältää karuja ja raskaita kuvauksia perheväkivallasta ja kovasta elämästä. Samalla isä ihailee suuresti tytärtään, joka on päässyt yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, ja käyttäytyy rakastavan isän tavoin.
Emeritus suurlähettiläs ja pitkän linjan diplomaatti Hannu Himanen kokoaa kirjansa ”Missä enkelitkin pelkäävät” Ilkka-Pohjalaiseen viime vuosina kirjoittamiensa kolumnien ympärille. Keskiössä on Suomen ja Euroopan turvallisuus, mutta kirjassa on todella paljon vuosikymmenten aikana kertynyttä tietoa Venäjältä, venäläisistä, tieteestä ja kulttuurista. Kirja antaa myös hyvän kuvan siitä, miten monenlaisia ovat ahkeran diplomaatin verkostot ja kuinka paljon niistä on saatavissa tietoa silloinkin, kun oma aktiiviura on jo ohi.
Kaiken tämän luettuani on vähän sellainen olo, että tuliko nyt kerralla liikaa idän vaikutteita omaan järjestelmään. Tietokirjojen sulattelua auttaa se, että olen Arja Paanasen ja Hannu Himasen kanssa seurannut samaa aikakautta Neuvostoliiton lopusta uuden Venäjän syntyyn ja sen valumiseen nykyiseen pimeyteen. Mikään ei yllätä.
Enemmän tunnustelen kulttuurin eri kerrosten pohjavirtoja. Neuvostoliittoon juurtui syvälle rakenteellinen väkivalta. Tuoreet kaunokirjalliset kirjat vahvistavat sitä tuntumaa, että väkivaltaa oli ja on yhteiskunnan kaikilla tasoilla, perheissä, parisuhteissa, kadulla, työpaikalla. Ja että se hyväksytään. Se on ihan tavanomaista.
Yhtä aikaa ja yhtä tavanomaista on se, että kaikki yhteiskuntaluokat käyvät teatterissa, oopperassa, konserteissa, ja arvostavat kulttuuria ja koulutusta.
Moni asia muistuttaa omista kokemuksista. Juuri noinhan se oli: kaikki ovat ensin tylyjä ja vähäpuheisia ja sitten aukeaa venäläisen vieraanvaraisuuden ja ystävyyden pohjaton aarrearkku. Se on täynnä lainauksia kirjoista, runoudesta, historiasta, musiikista. Se on täynnä kaiken jakamista, herkkuruokia, outoja tapoja, yhteisiä hetkiä. Shaslikkia milloin missäkin, kuumista kuumimpia löylyjä, piripintaan kaadettuja vodkalaseja. Kohta vietettäisiin laskiaista syömällä blinejä joka päivä ja sitten laskeuduttaisiin paastoon työpaikkaruokalassakin, vaikka ei niin ortodokseja ollakaan.
Kyllä on ikävä. Läheisimmät ystävät eivät ole enää siellä hekään. He ovat maanpakolaisina eri puolilla maailmaa.
Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu.