Tekijä: Lotta Paakkunainen

Kaupunginvaltuutettumme Hilkka Hyrkkö kirjoitti Kirjoittajavieras-kolumnivuorollaan siitä, että moni asia muistuttaa omista kokemuksista, luettuaan venäläistä kirjallisuutta.

Itä on erilainen

Alkuvuoden lukukokemukset ovat painottuneet entisen Neuvostoliiton alueelle. Kirjat ja kirjoittajat kuvaavat elämää Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Virossa. Tämä on sattumaa, koska Lukki-kirjaston varausjärjestelmä on ne minulle tähän perä jälkeen syöttänyt.

Ensimmäiseksi tartuin ikisuosikkini Mihail Shishikinin erilaisia kirjoituksia sisältävään ”Viha ja kauneus” kirjaan. Shishkin on Venäjälläkin aikanaan palkittu prosaisti. Hänen teoksiaan on verrattu maan ikiaikaisiin klassikoihin. Hän on asunut maanpaossa liki kaksikymmentä vuotta ja kirjoittaa viiltävää yhteiskuntakritiikkiä.

Kirjailija kun on hänen teksteissään vilahtelevat Dostojevskij ja Tolstoi, heidän tuotantonsa antama kulttuuriset pohjarakenteet venäläiselle ajattelulle. Hän suree kirjoituksissaan sitä, miten nyky-Venäjä ja sen johto rapauttaa venäläisen idean hyviä puolia.

Sitten vuoroni tuli saada Anna Soudakovan ”Haikara levittää siipensä”. Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta Valko-Venäjällä. Se tuo heidät vanhempiensa ja isovanhempiensa sodanjälkeisen Neuvostoliiton kautta nykypäivään. Tai oikeammin aikaan viisi vuotta sitten, jolloin maan juuri jälleen kerran valitulle presidentille oli olemassa vastaehdokkaita. Kaikille kävi huonosti. Elossa olevat ovat maanpaossa eikä tammikuun viimeisenä sunnuntaina käydyissä presidentinvaaleissa ollut todellisia vastaehdokkaita.

Kollega Arja Paanasen ”Kiehtova katala Venäjä” oli viikon laina hyllykössä ja sekin piti kahmaista pikalukuun. Viitasaaren uteliaasta koululaisesta on kasvanut tämän hetken parhaita Venäjästä kirjoittavia journalisteja. Arjan ja hänen juuri edesmenneen kumppaninsa Mauri Ratilaisen retkiä eri puolille Venäjää olemme saaneet seurata neljällä vuosikymmenellä. Arjalla on siis mistä kirjoittaa. Kirjan parasta antia ovat hänen omakohtaiset oivalluksensa hankkia ja saada tietoa ja mennä sinne, missä muut eivät ole edes ajatelleet käyvänsä. Arjan erilaiset kirjoitukset Ilta-Sanomissa ovat tälläkin hetkellä tarkkoja ja herkkävaistoisia.

Rekkakuski-isänsä kyydissä ”Aro” kirjassa matkustaa Oksana Vasjakina. Hänen aiempi kirjansa ”Haava” kertoi kirjailijan äidistä ja äitisuhteesta. Tämä kirja on kuvaus isän väkivaltaisesta ja osittain rikollisestakin maailmasta. Se sisältää karuja ja raskaita kuvauksia perheväkivallasta ja kovasta elämästä. Samalla isä ihailee suuresti tytärtään, joka on päässyt yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta, ja käyttäytyy rakastavan isän tavoin.

Emeritus suurlähettiläs ja pitkän linjan diplomaatti Hannu Himanen kokoaa kirjansa ”Missä enkelitkin pelkäävät” Ilkka-Pohjalaiseen viime vuosina kirjoittamiensa kolumnien ympärille. Keskiössä on Suomen ja Euroopan turvallisuus, mutta kirjassa on todella paljon vuosikymmenten aikana kertynyttä tietoa Venäjältä, venäläisistä, tieteestä ja kulttuurista. Kirja antaa myös hyvän kuvan siitä, miten monenlaisia ovat ahkeran diplomaatin verkostot ja kuinka paljon niistä on saatavissa tietoa silloinkin, kun oma aktiiviura on jo ohi.

Kaiken tämän luettuani on vähän sellainen olo, että tuliko nyt kerralla liikaa idän vaikutteita omaan järjestelmään. Tietokirjojen sulattelua auttaa se, että olen Arja Paanasen ja Hannu Himasen kanssa seurannut samaa aikakautta Neuvostoliiton lopusta uuden Venäjän syntyyn ja sen valumiseen nykyiseen pimeyteen. Mikään ei yllätä.

Enemmän tunnustelen kulttuurin eri kerrosten pohjavirtoja. Neuvostoliittoon juurtui syvälle rakenteellinen väkivalta. Tuoreet kaunokirjalliset kirjat vahvistavat sitä tuntumaa, että väkivaltaa oli ja on yhteiskunnan kaikilla tasoilla, perheissä, parisuhteissa, kadulla, työpaikalla. Ja että se hyväksytään. Se on ihan tavanomaista.

Yhtä aikaa ja yhtä tavanomaista on se, että kaikki yhteiskuntaluokat käyvät teatterissa, oopperassa, konserteissa, ja arvostavat kulttuuria ja koulutusta.

Moni asia muistuttaa omista kokemuksista. Juuri noinhan se oli: kaikki ovat ensin tylyjä ja vähäpuheisia ja sitten aukeaa venäläisen vieraanvaraisuuden ja ystävyyden pohjaton aarrearkku. Se on täynnä lainauksia kirjoista, runoudesta, historiasta, musiikista. Se on täynnä kaiken jakamista, herkkuruokia, outoja tapoja, yhteisiä hetkiä. Shaslikkia milloin missäkin, kuumista kuumimpia löylyjä, piripintaan kaadettuja vodkalaseja. Kohta vietettäisiin laskiaista syömällä blinejä joka päivä ja sitten laskeuduttaisiin paastoon työpaikkaruokalassakin, vaikka ei niin ortodokseja ollakaan.

Kyllä on ikävä. Läheisimmät ystävät eivät ole enää siellä hekään. He ovat maanpakolaisina eri puolilla maailmaa.

Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu.

Aluevaltuutettumme, kaupunginvaltuutettumme Lotta Paakkunainen kirjoitti mielipiteen Lohjan synnytysosaston lakkautuksesta. Husin johdon toiminta Lohjan henkilöstöä kohtaan on ala-arvoista ja lakkautuspäätös uhkaa synnyttäjien tasa-arvoa, Paakkunainen kirjoittaa.

Lohjan synnytysosaston lakkautus on virhe

Lohjan synnytysosaston lakkauttaminen on vakava virhe, joka heikentää synnyttäjien oikeuksia ja turvallisuutta sekä lisää alueellista epätasa-arvoa. Lohja on tarjonnut laadukasta, yksilöllistä hoitoa, jossa synnyttäjä on saanut kokea tulleensa huomioiduksi ja arvostetuksi – toisin kuin monissa suurissa sairaaloissa, joissa resurssit ovat riittämättömät.

Omat kokemukseni eri synnytyssairaaloista korostavat Lohjan merkitystä. Hyvinkään sairaalassa synnytin kaksi ensimmäistä lastani, kummassakaan synnytyksessä ei selvitty ilman komplikaatioita. Jorvissa olin tukihenkilönä synnyttäjälle, joka jäi pitkälti yksin ja Naistenklinikalla kohtasin liukuhihnatyyppisen kohtelun, jossa lapseni vakavat terveysongelmat sivuutettiin. Lohjalla taas sain tuntea oloni turvalliseksi ja hoidetuksi.

Husin johdon toiminta Lohjan henkilöstöä kohtaan on ala-arvoista ja lakkautuspäätös uhkaa synnyttäjien tasa-arvoa. Olen aiemmin syksyllä toisen äidin kanssa tehnyt kantelun tasa-arvovaltuutetulle, joka tutkii, ovatko Lohjan kesäsulku ja lakkautus laittomia.

Synnytys ei ole paikka säästää – se on paikka priorisoida inhimillisyyttä ja turvallisuutta. Lohjan synnytysosastoa ei olisi pitänyt sulkea, vaan tukea ja kehittää.

Haluan kiittää Lohjan henkilöstöä. Olette kultaa.

Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu, aluevaltuutettu (kesk.).

https://www.lansi-uusimaa.fi/paakirjoitus-mielipide/8105642

Suomessa on nyt puolitoista vuotta ollut hallitus, jonka pääviesti on säästäminen, kaupunginvaltuutettumme Hilkka Hyrkkö kirjoittaa.

Onko meillä varaa ihan toisenlaiseen Suomeen?

Suomessa on nyt puolitoista vuotta ollut hallitus, jonka pääviesti on säästäminen. Moni aiemmin rakennettu ja vuosikymmenten saatossa kehitetty toiminta on nyt todettu liian kalliiksi ja se täytyy lopettaa ja sen myötä koituu säästöjä. Ei vielä tänä vuonna tai tämän hallituksen aikana, mutta tämän vastuullisen hallituksen näkemässä tulevaisuudessa.

Jokainen meistä katselee säästöpolitiikkaa omasta näkökulmasta. Meille lohjalaisille tärkeä on Lohjan aluesairaala ja sen tarjoamat palvelut. Niistä säästetään ja sillä siisti. Ei ole kuunneltu HUSin luottamushenkilöitä, ei ole kuunneltu henkilökuntaa, ei ole kuunneltu synnyttäjiä.

Toinen terveys- ja hyvinvointipalveluidemme tuottaja, Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue, on myös kovilla. Tälle alueelle se tietää ainakin Sammatin ja Karjalohjan terveysasemien lopettamista. Jo tähän mennessä on näkynyt selvästi esim lääkärin vastaanotolle pääsyn vaikeutuminen.

Näissä kummassakin tapauksessa näyttää ja kuulostaa, että myös meidän huolella rakennettu demokratia ja siinä luottamushenkilöorganisaatiot ovat muuttumassa tarpeettomiksi. Virkahenkilöt vetoavat säästöpakkoon ja esittelevät valtuustoille ja hallituksille toinen toistaan tiukempia talousarvioita. Luottamushenkilöiden tehtäväksi jää siunata nämä ehdotukset. Voi olla toista mieltä, mutta se ei muuta mitään.

Mietin, onko hallituksella riittävästi ymmärrystä ja kosketuspintaa paikallisten ja alueellisten rakenteiden päättäjiin? Tämä on nimittäin erittäin turhauttavaa ja rapauttaa vähitellen luottamushenkilöiden päätösvaltaa.

Paikallisdemokratia Suomessa on perua Ruotsin vallan ajoilta, kun käräjäkivillä alettiin pohtia pienen Suomen pitäjäkohtaisia asioita. Olemmeko valmiita hylkäämään nämä pitkään kehittyneet käytänteet?

Sitten paikallisesta globaaliin. Pieni Suomi on vuosikymmeniä ollut aktiivinen toimija kehitysyhteistyössä erityisesti Afrikan mantereella. Vanhin yhteistyökumppani on Kenia, jonka kanssa yhteistyö aloitettiin pian maan itsenäistymisen jälkeen 1960-luvulla.

Suomi tunnetaan luotettavana ja pitkäkestoista työtä tekevänä kumppanina eri kehitysyhteistyön kohdemaissa, vaikka meidän onkin ollut vaikea saada määrärahat tavoitetasolle.

Myös Somalia Kenian naapurissa on pitkäaikainen yhteistyökumppani. Viime vuosina rikkinäinen valtio on tarvinnut apua konfliktien sovittelussa, paikallishallinnon luomisessa ja toisaalta perustoimeentulossa ja terveydessä. Kaikkia näitä Suomi on ollut tekemässä, rauhantyöstä tyttöjen seksuaaliterveyden parantamiseen.

Somalit ovat myös Suomen kolmanneksi suurin maahanmuuttaja- ja maahanmuuttajataustainen ryhmä.

Nyt kehitysyhteistyö Somalian kanssa loppuu. Tässä hallituksen kertoma syy on, että somalien palautus kotimaahansa ei toimi Suomen toivomalla tavalla. Palauttaminen edelleen rikkonaiseen valtioon, jossa ei ole yhtenäistä valtiorakennetta ei ehkä ole niin yksikertaista kuin hallitus ajattelee.

Itärajan sulkemispäätös täytti vuoden. Sitä seurasi paljon rajumpi päätös eli lakiuudistus, jonka mukaan ihmiset voidaan jopa väkivalloin työntää takaisin Venäjälle, riippumatta siitä, mistä he ovat lähtöisin ja siitä, olisiko heillä oikeus turvapaikkaan. Tätä lakia on syystä kritisoitu ja keskeiset suomalaiset oikeustieteilijät ovat tästä hallituksen ja eduskunnan enemmistön kanssa toista mieltä. Tätä lakia ei ole toistaiseksi tarvinnut käytännössä koetella.

Kysymykseni kuuluu siis: onko meillä varaa murentaa demokratia ja ihmisoikeudet ja pitäisikö se kysymys esittää useammin?!

Kirjoittaja on lohjalainen kaupunginvaltuutettu.

Viime kaupunginvaltuustokokouksessa käyty keskustelu Pusulan jääkiekkokaukalosta jatkuu Länsi-Uusimaan mielipidekirjoituspalstalla. Kaupunginvaltuutettumme Lotta Paakkunainen kirjoitti vastauksen Lohjan Liikuntakeskus Oy:n hallituksen puheenjohtajan kirjoitukseen. Paakkunainen toteaa, että Pusulan kaukalon poistaminen on yksi esimerkki päätöksestä, joka on heikentänyt erityisesti lasten ja nuorten liikkumismahdollisuuksia.

Jääkiekko tarvitsee kaukalon – liikunnan edistämisen painopisteet arvioitava uudelleen

Lohjan Liikuntakeskus Oy:n ja kaupungin hallinnon työ liikunnan ja hyvinvoinnin edistämiseksi on kiistatta tärkeää. On kuitenkin syytä arvioida kriittisesti päätöksiä, joilla liikuntamahdollisuuksia kavennetaan. Pusulan kaukalon poistaminen on yksi esimerkki päätöksestä, joka on heikentänyt erityisesti lasten ja nuorten liikkumismahdollisuuksia.

Jääkiekkoa ei voi pelata ilman kaukaloa – jää itsessään ei riitä tarjoamaan lajille välttämättömiä olosuhteita. Ilman kaukaloa turvallisuus kärsii, eikä peli ole mahdollista sen vaatimilla säännöillä ja rakenteilla. Tämä vaikuttaa suoraan poikien ja nuorten miesten liikkumiseen, sillä jääkiekko on laji, joka houkuttelee heitä erityisesti. Pusulassa kaukalon poistuminen on johtanut siihen, että moni poika, joka aiemmin pelasi aktiivisesti jääkiekkoa, on jättänyt liikkumisen kokonaan.

Vaikka kentän jäädyttäminen ilman kaukaloa on sinänsä hyvä perusratkaisu, se ei palvele kaikkia käyttäjiä tasapuolisesti. Kaukalo tuo paitsi turvallisuutta, myös mahdollisuuden pelata eri jääpelejä, jotka motivoivat erityisesti nuoria liikkumaan. Kustannussäästöihin vedoten ei pitäisi tehdä päätöksiä, jotka pitkällä aikavälillä heikentävät lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuutta – se kun voi johtaa kasvaviin menoihin esimerkiksi terveydenhuollossa ja syrjäytymisen ehkäisyssä.

Pusulan tapaus nostaa esiin kysymyksen siitä, ovatko liikunnan rahoituksen painopisteet kohdallaan. On tärkeää huomioida myös pienempien kylien ja alueiden tarpeet ja ymmärtää liikuntapaikkojen rooli yhteisöllisyyden ja lasten hyvinvoinnin tukemisessa. Pienilläkin investoinneilla, kuten uuden kaukalon hankinnalla, voidaan saada aikaan suuria vaikutuksia.

Toivon, että Lohjan kaupunki ja Liikuntakeskus Oy harkitsevat liikunnan edistämisen ratkaisuja pitkäjänteisemmin ja tasapuolisemmin. Kaukalon kaltaiset perusinvestoinnit eivät ole ylellisyyksiä vaan välttämättömiä, jotta jääkiekko ja muut jääpelit voivat kukoistaa myös Lohjan reuna-alueilla. Liikkumisen edellytysten luominen ei ole vain kustannuskysymys – se on investointi tulevaisuuteen.